Eräänä marraskuisena päivänä ilmoitin haluavani tähän maailmaan. Äidille tuli hoppu synnytyssairaalaan, sillä matkaa sairaalaan oli kuitenkin 180 kilometriä. Lapin mittakaavassa matka ei ole pitkä, mutta silloin on, kun kaikki ei menekään putkeen. Napanuora kietoutui kaulani ympärille, mutta niin vain haastavasta alusta huolimatta ponnistin tähän maailmaan. Ehkäpä mettänpeikon näköinen vauva paksussa, mustassa hiuspehkossa antoi eväät elämään tälle korpisinnille.
Hoppuhan ei haastavaan alkuun loppunut. Halusin liikkeelle mahdollisimman aikaisin ja kova tahto oli pysyä isosiskojeni perässä, kävelemään lähdinkin jo yhdeksän kuukauden iässä. En ole koskaan pelännyt korkeita paikkoja ja yksi ensimmäisistä muistoistani onkin, kun olemme siskojeni kanssa kiivenneet vanhan koulun katolle, tai no, minut on varmaan nostettu tikkaille, kun en millään sen ikäisenä ja pituisena, vaippa vilkkuen, olisi kyllä yltänyt alimmaille tikkaille. Onneksi valpas naapuri hälytti vanhemmat hakemaan kiikkujat alas katolta. Rajoja ja rohkeutta on moneen kertaan senkin jälkeen testailtu ja jokainen niistä on hionut särmiä.
Lapsuuden vietto pienessä kyläyhteisössä, keskellä ei mittään, oli kaikin puolin turvallinen kasvuympäristö. Paitsi niinä hetkinä, kun itte keksittiin jotain hullutuksia. Siihen aikaan Tanhuassa oli kyläkoulu ja useita leikkikavereita eri ikäluokista, ala-asteen Tanhuassa kävivät myös naapurikylän lapset. Ja yläasteelle mentiin sitten Savukoskelle, sielläkin jatkui pienet luokat, meitä oli yhteensä parikymmentä koululaista.
Koulupolkuni aloitin epävirallisella erikoisluvalla vuotta aikaisemmin, sillä siskoni lähti kouluun ja minä halusin myös mukaan. Tuli sitten käytyä ekaluokka kahteen kertaan. Iloinen ja naurava olin jo tuolloin ja kakkosluokalla sain sitten Hymytyttö-patsaankin.
Omassa lapsuudessani ei näkynyt kännyköitä eikä pleikkareita. Me käytimme omaa mielikuvitusta leikkeihin ja säästä riippumatta, kesät ja talvet, vietimme aikaa ulkona ja luonnossa. Leikkejä leikittiin, liikuttiin ja otettiin kaikki kylän lapset mukaan touhuihin, iästä riippumatta. Talvella pelasimme jääpalloa, luisteltiin hiihdettiin ja kesät pelattiin nelimaalia. Ketään ei kiusattu eikä jätetty pois leikeistä tai peleistä ja vanhemmat lapset pitivät huolta nuoremmista. Monesti oltiin meijän kodin lähettyvillä ruoka-aikana, jolloin muutkin lapset saivat syödä ja niinä aikoina, jolloin oli tiukempaa taloudellisesti, niin vanhemmat hienovaraisesti sanovat, että olisi muiden lasten aika lähteä välillä käymään kotona ja tulla sitten myöhemmin uudestaan. Vieläkin muistaa kuinka ruoka-aikoina vanhempien äänet kaikuivat kylässä, kun huutelivat lapsiaan syömään ja kylän koirat alkoivat samalla haukkumaan, joten se oli aina meille merkki siitä, että ruoka oli valmista ja vanhemmat yrittivät huudella meitä syömään, vaikka itse huutoa ei kuultukaan.
Ei pelätty tuolloinkaan mettää, ei pimeää, nuo asiathan toivat moniin leikkeihin mukavat twistit. Luonto oli jo tuolloin jotain mahtavaa. Meijän lähimetsässä kasvoi lapsen silmin katsottuna valtava jättipuu, oksat harottivat sinne tänne ja se oli mitä mainioin kiipeilypuu, välillä sieltä tultiin vahingossa alas vapaapudotuksena, mutta ei niiden takia lähdetty käymään terveyskeskuksessa eikä vanhemmat edes kyllä olleet kaikista sattumuksista tietoisia.
Meillä kummallakaan vanhemmalla ei ollut ajokorttia, joten se selkeästi rajoitti iikkumista ja harrastusmahdollisuuksia, ja se onkin varmasti ollut iso syy sille, että harrastukset ja vapaa-ajan vietto painottuivat ulos ja luontoon. Talvisin naapurikylien kesken oli odotetut viiden kylän hiihdot.
Muutoinkin naapurikylien kanssa oli paljon yhteistyötä ja yhteisiä tapahtumia. Ittellä lahjakkuutta olisi ollut hiihtämiseen, mutta vanhempien ajokortittomuus vaikutti kehittymiseen, lähin valmentaja olisi ollut Savukoskella, joten siellä kulkeminen säännöllisesti oli käytännössä mahdotonta. Koulun kanssa käytiin vuosittain eri teemoilla useita retkiä luonnossa, kaikkina vuodenaikoina. Muutoin rakenneltiin isoihin lumikasoihin majoja, tekemistä oli paljonkin.
Kesäisin kalastettiin, käytiin verkoilla, virvelöitiin, ongittiin, pienempänä isän kanssa ja vähän vanhempana itsenäisesti tai muiden kylän lasten kanssa. Ja talvisin kalastettiin matteenkoukuilla ja pilkillä, mutta pilkkimiseen minä olen aina ollut vähän turhan kärsimätön. Lisäksi talvisin käytiin isän kanssa keräämässä käpyjä, joka oli aivan älyttömän hauskaa olla suksilla kelkan perässä vedossa, se tiesi aina hauskaa retkipäivää. Muutenkin talvisin oltiin moottorikelkalla paljon liikenteessä, haettiin puita jostain kauempaa ja oltiin ison puukasan päällä takaisin tullessa. Musta poro okkeli oli se the kelkka, jolla ittekkin tuli aikoinaan opeteltua ajamaan.
Marjastus oli myös joka vuotinen perinne. Tästä vanhin muisto on vanhempien kertomusten kautta, kun äiti lähti kolmen pienen lapsen kanssa hillaan ja minä nuorimpana olin tuolloin kahdeksan kuukauden ikäinen, kun on laitettu jängällä mättään päälle ihmettelemään ja muut hoitaneet marjastuksen, välillä minua paimentaen. Tottakai meijän ollessa mukana äitikin on katsonut, ettei aivan hetteisimmälle jängälle mene hillaan. Autoa meillä ei ollut niin, jos haluttiin kauemmas, paremmille marjatuspaikoille niin otettiin eväät mukaan ja sinne pyöräiltiin, päivän päätteeksi isot sankot ja reput täynnä marjoja pyöräiltiin takaisin kotiin. Yhteen suuntaan matkat olivat helposti kymmeniä kilometrejä, tuolloin oltiin niin tottuneita olemaan liikkeessä koko ajan, joten ei se tuntunut ollenkaan raskaalta tai vastenmieliseltä. Pääasia, että oltiin ulkona.
Metsästys kuului myös normaalina osana arkea. Meillä oli aina koiria, osa metsästyskoiria ja osa seurakoiria eli siis ne, joista ei tullut metsästyskoiria siirtyivät seurakoiriksi. Metsästettäviin kuuluivat niin jänikset, maalinnut kuin hirvetkin ja lihaa eri muodoissa syötiinkin paljon, kuten myös kalat kuuluivat arkiruokaan. Sitä myöten mettästyskortti ja ammuntakokeet oli luonnollista ittekin suorittaa.
Paljoakaan ei löydy kuvia lapsuusajan reissuista tai tapahtumista, mutta yllättävän paljon sitä on lapsena
piirtänyt eri muistoja ja tapahtumia paperille. On selkeästi uittoajasta piirros, kun mentiin Luirojoen rantaan katsomaan, kun uitto tuli kylän kohdalle.
On veneilyreissuista krokotiileineen, vanhemmat siis pelottelivat meijän ollessa aivan pieniä, että Luirossa on krokotiileja. Mikä tietenkin tuolloin on mennyt aivan täydestä, kun kerrottu samalla, kun oltu puuveneellä veneilemässä ja uitosta jääneiden uppopuiden kolahdellessa veneen pohjaan, että siellä ne temuaa. Tarkoituksena ollut, ettei mentäisi keskenään leikkimään aivan rantaan, kun asuttiin kuitenkin rannan läheisyydessä. Välillä se toimi ja rohkeina päivinä ei. Yhdenkin muistan, että oltiin tomerasti menossa rannan suuntaan samanikäisen pojan kanssa, molemmilla vaippapeput heiluen, mutta siskot menivät ja juorusi molempien äiteille, mikä aivan hyvä, ettei ehitty rantaan saakka. Sinänsä jännä ettei krokopelottelu vaikuttanut meijän nassikkana tehtyihin uintireissuihin mitenkään, silloin ei varmaan ole just ollut krokot liikkeellä tai miten lie.
On piirroksia kalastusreissuista, suvun yhteiseltä mökiltä Arajärveltä, koulun laskettelureissuista. Oikeastaan sienestys ja villiyrtit ovat sellaiset mitkä on pitänyt itse opetella nyt aikuisena, ne eivät ole tulleet perinnetietoutena niin kuin aika moni muu asia luonnosta. Nyt, kun miettii omaa menneisyyttä niin
ei ole ollenkaan ihme, että luonto ja hiljaisuus ovat itselle hyvinkin tärkeitä asioita. Luonnossa oleminen ja
luonnon antimien järkevä hyödyntäminen on ittelle todella luonnollista.
Loppuun lainaan John Muirin sanoja ”And into the forest I go to lose my mind and find my soul”, jonka itse tulkitsen näin, että ”mettässä ollessani unohdan ulkomaailman ja löydän sieluni ”.
