Uuden Vuoden alla lähettiin hiihtämään Kemihaarasta kohti Korvatunturia pakkasen ollessa -12 ja – 30 asteen välillä, onneksi – 30 toki vasta loppupuolella reissua.
Suksi luisti kohtalaisen hyvin ja ahkio tulla soljui mukavasti perässä.
Päästiin vihdoinkin mettään, reissuun ja seikkailulle. Hetikohta Kemihaarasta lähettyämme nähtiin riekkojen jäljet. Riekko on niin puhtaan valkoinen, se on mahottoman kaunis ja ollaankin kuultu siitä sanottavan, että se on sielunlintu.
Kas kuusen latvassa oksien alla, on pesä pienoinen oravalla… Orava tuttavallisemmin Kurre kiipeilee taitavasti oksilla ja puitten rungoilla. Oravan herkkua ovat kuusensiemenet ja siemenet yleensäkkin, sen takia orava monesti tapaa myös lintulaudoilla vierailemassa. Orava asustaa talvisin lämpimässä talvipesässään ja se on kerännyt kätköihin siemeniä mitä syö sitten talvipäivinä.
Puissa näkyi myös tikkojen koloja. Tikkojen pesäpaikan valinta riippuukin siitä, missä lahoamistilassa puut ovatkaan. Runko kuin runko ei käy pesäpuuksi, yleisimmin haapa onkin suosituin kolopuu sen pehmeyden vuoksi. Palokärki on rotevin tikkamme ja se pystyy nakuttamaan pesäkolonsa myös terveisiin mäntyihin ja muihin koviin puihin. Saa siinäkin kuiten töitä tehdä, kolon nakuttaminen kestää 2 viikosta kuukauteen.
Pohdimme myös puissa olevien paksujen tykkylumien määrää, ei se ihme, että niistä aika ajoin varoitellaan. Puista tippuessaan, sellainen uppoaa melko syvälle lumeenkin ja jos käy huonosti, tippuu suoraan ihmisen päälle niin ai että voi käydä ikävästikin. Onhan tykkylumen aikaan metsät hienon näköiset, kunnon ”postikortti” maisemat. Ja yleensähän hienoin tykkylumi aika on keväällä otollisten kelien vuoksi. Ilmatieteen laitoksen mukaan tykyn syntymiseen vaikuttaa suuri määrä ilmassa olevaa kosteutta, yleensä sumua ja sumupilveä, joka ulottuu ylempänä maastossa olevaan puustoon ja fysikaalinen tarttumismekanismi, joka kiinnittää veden puustoon.
Ketun jäljen helpoimmin tunnistaa helminauhamaisesta jälkikuviosta ja sillä on loivasti polveileva ravijälki. Kettu repolainen on satujen viekas ja ovela eläin. Tuleepa mieleen eräs Smirre niminen kettu, joka seuraili Nils Holgerssonin ja Martti-hanhen seikkailuja. Kettua pyydetään jalkanaruilla, se on aikamoinen pesärosvo lintukantoja ajatellen.
Näätä on solakka pienpeto, jolla on matalat jalat. Sillä on suht´ pitkä häntä. Väriltään näätä on ruskea ja kurkun alla sillä on kellertävä laikku. Se on liikkeissään nopea. Eloisat silmät ja hyvin päästä erottuvat korvat ovat myös ominaista sen ulkonäölle. Se kiipeilee ja hyppii myös puissa ketterästi. ”Jos vastaan tulee näätä. Niin pakoon täyttä päätä. Sen hampaan on niin terävät. Ja katse niin kuin jäätä. Lala lallati lallati laa…..”
”…..Siellä sattuu että ahma yöllä tokkaan lessuttaa,
joku aamuhämärissä teskoo peltipailakkaa.
Vaiti on erämaa,
tuisku unhoituksen tuopi tullessaan!”
Ahma on erämaan yksinäinen kulkija ja sitä kutsutaan myös nimillä osmo, osma, kamppi ja kätkä. Kooltaan se on Euroopan suurin näätäeläin. Se pystyy kulkemaan hyvin lumessa isojen ja karvaisten käpälien avulla. Se liikkuu pitkiäkin matkoja vuorokaudessa.
Me nähtiin myös maamme suurimman sorkkaeläimen eli hirven jäljet. Hirvellähän on sarvet vain uroksella, naaraalla niitä ei ole, toisin kuin porolla, joilla niin uroksilla kuin naarailla kasvaa sarvet. Myyrän vanhemmat jäljet myös tuli vastaan. Samoin kuin teeren ja jäniksen kieppi jäljet. Metson, pyyn ja riekon tapaan on teerenkin elinehto talvella lumisuoja eli kieppi. Kovilla pakkasilla teeri viettääkin suurimman osan päivästä lumen alla, mutta jos pakkanen ei ole kova, yö riittää, samalla se antaa suojan petoja vastaan. Kieppipaikalla hiihtävä saattaa säikähtää, kun lumi kantaa hiihtämisen äänet lintujen korviin ja hiljainen hanki räjähtää auki teerien syöksyessä ilmoille. Jäniksen talvinen makuupaikka käsittää yleensä kaksi osaa: makuukuopan, josta näkee ympäristön ja voi tarvittaessa paeta sekä tunnelin, joka on enemmän suoja petolintuja vastaan, ei niinkään kettuja, jotka pääsevät perässä tunneliin.
Mietittiin kulkiessa miten paljon oikeastaan onkaan liikettä mettässä, talvella näkee hyvin jäljet ja voi tutkia niitä, jos mielenkiintoa riittää.
On kivaa, kun saa selville mitä eläimiä on liikkunut keskitalven mettässä. Jäljet on helpompi huomata kuin itte jäljen jättäjät. Ne yleensä ehtii jo pitkälle, kun me siihen jäljille ehditään suksinemme.
Kuitenkin saatiin tavata ja tervehtiä Ukko-mettoa ja pienen pientä pöllöä, jota arveltiin Helmipöllöksi tai Varpuspöllöksi, oli jotakuinkin kuukkelin kokoluokkaa, se jännästi pyrstöllä meille räpsytti oksalta. Jonkun aikaakin antoi itteänsä kattella ennenkuin pölähti siivilleen. Muutama poro nähtiin ja siinäpä ne sitten olivatkin itte jäljen jättäjät. No teeritokka tosin nähtiin, kun lähti mettän rajasta ja joku haukka kaukaa, oisko ollu kanahaukka koosta päätellen.
Oli siinä yksi oisko ollu poromiehen tai -naisen jättämä jälki ja oli siihen hiihtäjäkin jälkensä jättänyt.
Kohtuu kelissä saatiin taivalta taittaa ja hyvä oli hiihtäjän hiihtää, kun oli jonkunlainen kelkanjälki pohjalla. Kyllä olisi ollut hikinen reissu ja jopa ehkä tekemätön paikka päästä umpista Korvatunturiin asti, jos ei jälkeä ollut.
Ihmisvirta oli nyt runsas, kaamosta ja sen monia värejä olivat muutkin lähteneet ihailemaan. Laskeskeltiin, että meitä oli yhteensä vajaa seittemänkymmentä hiihtäjää kairassa yhtäaikaa. Osa tuli vastaan jo Kemihaaraa kohti ja osa paineli eteenpäin erämaassa. Kyllä se on tosi, että luonto elvyttää, todellakin saa voimaa ja iloa ulkoilmasta.
Eläimet ovat aina kuuluneet suomalaiseen kansanperinteeseen ja metsä on osa suomalaista sielunmaisemaa. Suomalainen kansanperinne on täynnä myyttisiä eläimiä, joiden valtakunta ulottui paljon nykymaailmaa laajemmalle. Eläimet nähtiin kumppaneina ja auttajina, mutta myös vihollisina, joita tuli kunnoittaa. Myytit ovat lauluja, tarinoita, sanoja, puhetta ja sukupolvilta toiselle periytyvää, ne opitaan jo lapsena ja tunnistetaan ikäihmisenä.
Kansanrunouden ja perinnetutkija Liisa Kasken mukaan yleismaailmallinen myytti on se että, kun hirvi kasvattaa uudet sarvet, niin se nostaa auringon uudestaan taivaalle täällä pohjoisessa kaamoksen jälkeen. Hirvenhiihtoon eli takaa-ajoon liittyy puolestaan tarina järvien synnystä. Kun hirvi juoksee, tai kun sen takaa-ajaja tekee sauvoilla reikiä maastoon, niin niistä ovat syntyneet järvet. Lopuksi hirvi pääsee takaa-ajajaa pakoon taivaalle ja siitä syntyy Otava.
Karhuihin ihmiset ovat aina suhtautuneet tunteenomaisesti, on pelätty, kunnioitettu, ihailtu, rakastettu ja vihattu. Monille karhu on juuri Se myyttinen eläin, sillä on myös monta nimeä ja todennäköisesti siksi, että karhun oikeaa nimeä ei vanhojen uskomusten mukaan sopinut lausua ääneen. Mielenkiintoisia tarinoita kansanperinteistä.
Mikäli olet eri mieltä tunnistamistamme jäljistä niin laitahan kommenttia ehdotuksineen ja perusteluineen niin jatkamma pohtimista yhessä. Ja etenkin haluaisimma tietää, että kummasta pöllöstä puhutaan, helmi- vai varpuspöllöstä vai liekkö joku ihan muu. 🙂
Seuraa meitä somessa